Matka

 

Söin pullaa ja vedin sieraimiini sen tuoksua niin voimakkaasti, että pari kardemummaa meni sinne myös. Lähdin sitten katsomaan järvelle, olisiko siellä taas niitä harvinaislaatuisia lintuja

Astuin avojalkaisin laiturille, jonka pinta oli vedestä liukas. Kompastelin siinä hetken ja liu’uin sitten veteen. Astuin pohjaan ja tunsin jalkojeni alla miljoonia pieniä kivensiruja. Samassa tunsin, miten jokin kylmä ja kova tarttui jalkapohjaani kiinni. Aluksi luulin sen olevan simpukka, mutta lähempi tarkastelu osoitti sen olevan kimalteleva kivi. Se säihkyi ihmeellisen kauniina kädessäni. Tarkastelin sen valojuovaa auringon valossa ja ajattelin tarkistaa, mitä kiveä se mahtaa olla.

Palasin mökille. Kannoin raparperipellosta raparperin taimia ja avasin sitten sontaluukun, josta otin mustaa multaa istuttaakseni ne maahan uudelleen. Kannoin vielä valkoisia sananjalkoja avonaisiin kuoppiin ja peitin sitten maan. Luut kaivoin vielä kerran esiin. Pitsit olivat kuivuneet niiden ympäriltä. Ne olivat kellastuneet ja niiden pinta hilseili. Luut tippuivat kädestäni yksitellen kuoppaan, jonka lopuksi peittelin huolellisesti. Kultaiset ampiaiset ja violetit perhoset tulivat minun luokseni. Perhoset tanssivat ympärilläni, niitä tunki joka paikkaan, suuhun, silmiin, korviin. Joka puolella kutitti ja minun teki mieli raapia kasvojani. Kultaiset pallot alkoivat pomppia ympärilläni. Istuin siinä vielä pienen hetken ja söin lettuja ja mansikkahilloa.

 

 

 

LISTA

 

kannan helmassani kuolleita sammakonpoikia, jotka jäkättävät jotain tulvasta tulvasta ja saavat minutkin huolestumaan.

-          se tulee, se tulee, se tulee, ne vaakkuvat ja saavat kaikki paniikkiin.

-          mikä tulee? mikä? mikä ? mikä? kysyvät ihmiset kaadun sänkyyn ja nukun vihreiden omenoiden alla koko sen yön. sitten alan kirjoittaa listaa:

-          tuli

-          juoru

-          ruumis

-          elli

-          juolukka

-          haave

-          vaalea

-          haastattelu

-          kirjoittaja

-          piste

-          haamu

-          linna

-          juuri

-          haava

-          gaasa

-          uusi

-          rasia

-          hauta

-          daavid

-          naamari

-          uudisasukas

-          omena

-          peruna

-          åke

-          asa

-          saa

-          fasaani

-          gaselli

-          joki

-          kasa

-          laakso

-          örkki

-          asteli

-          zoo

-          cesar

-          vaasa

-          baabel

-          nautiskella

-          meloni

-          quentiin

-          wallace

-          erinomainen

-          tyyny

-          yhteinen

-          iso

-          pappi

-          åre

-          aasia

-          saari

-          duo

-          halogeeni

 

 

 

Tapahtumia

 

Hän tuli katsomaan, kun työskentelin. Annoin hänelle koululaukkuni, joka oli alkanut painaa liikaa. Hänen hiuksissaan nukkui satatuhatta kurjenpoikaa. Hän katseli minua hetken ja sanoi sitten menevänsä keittämään kahvia.

Kun hän oli mennyt, katselin lautapinoa ja tutkin sitä hieman tarkemmin. Havaitsin ympärilläni lentelevän västäräkin. Se keikutti pyrstöään edestakaisin, hyppelehti ja kertoi jotain. Kun kurotin kättäni pinon syvyyteen, tunsin, miten jokin alkoi kiivetä kättäni pitkin; västäräkin poikaset! Niiden untuvaiset suortuvat liimautuivat käteni. Avasin koko käteni, jotta ne voisivat uida sen suojassa paremmin.

Urakka jatkui. Kannoin vielä viisikymmentä lautaa pinoon ja sen jälkeen kävin pitkäkseni puiden katveessa olevalle laverille. Joku oli sen sinne ystävällisesti laittanut. Sääsket ja mäkäräiset eivät päässeet sinne onneksi häiritsemään, sillä vedin ympärilleni harson.

Siinä olimme me pesässä, kaikki.

Höyhenpeitteiset västäräkinpoikaset värisivät tuulessa, niitä paleli, pinta oli vielä kostea. Ne olivat pieniä laihoja surkeita otuksia, joiden silmissä oli mykkä suru. Mustavalkoinen kauneus.

 

 

 

 

 

 

Sota

 

He tulivat pienenä armeijana, vilkuttivat meille aseitaan puolijoukkueteltoista ja huusivat meille hirvittäviä herjauksia pitkin käytäviä. Emme saaneet enää olla rauhassa missään. Niitä tuli valtavina laumoina ja he hakkasivat meidän rystysiämme maahan ja vaativat meitä olemaan vain hiljaa. He pakottivat meidät kirjoittamaan herjauksia koulun seinään ja lähettivät sitten meidät pitkin sotilasajoneuvoja juoksemaan pitkin teitä ja huutamaan heitä miellyttäviä lauseita yhteiskuntaa vastaan. He olivat kuin rauhan papittaria, mutta samalla heidän silmänsä kiiluivat janoten verta. He sanoivat kaiken johtuvan siitä, että he olivat olleet aivan liian kauan ilman ruokaa ja juomaa, että heitä haluttaisi päästä joskus sisälle lämpimään ja saada jotain villaista yllensä. Kun he näkivät kasveja, heidän silmänsä alkoivat palaa aivan uudella tavalla. He juoksivat meidät kiinni ja huusivat, että tämä on nyt sitä vanhanajan rosvoa ja poliisia, ottakaa kiinni!

 

 

 

 

Huvila

 

Huvilan alla asuvat vanhat naiset ja miehet, joiden silmät tuijottivat kapeista kasvoista. Heidän olemassaoloaan ei ollut kukaan enää noteerannut, ilmeisesti he olivat jääneet sinne onkaloihin talon rakennusvaiheessa. He olivat vajoavia silmiä ja hattupäisiä rouvia, joista kukaan ei oikein osannut sanoa, olisiko heidän pitänyt mennä eteenpäin, vaiko ei. Kukaan ei välittänyt tästä porukasta enää. Koiperhosten toukat olivat löytäneet heidän korviinsa.

Heitä rahdattiin pihamaalle. Yksinkertaisesti heistä tehtiin linnunpelättimiä, jotka ajoivat lintuja pois kauhistuttavalla olemuksellaan. He heiluttivat päätään kummallisesti ja aina väliin he päästivät hirvittävän naurun römäyksen, jolloin heidän suunsa vääntyi vinoon ja paljasti kalmankeltaiset, isot hampaat, joista osa oli tippunut jo pois. Heidän selkänsä oli vääntynyt rumaksi ja he huojuttivat käsiään kuin vastasataneet lehdet koivunrunkojen mukaan. Avautuvat silmät kelluivat heidän silmiensä tasolla.

Kävelin huvin pihalla. Jouduin koko ajan kumartumaan raapimaan jalkapohjiani, joihin oli ilmestynyt tikkuja ja suuria mustelmia. En uskaltanut avata silmiäni ennen kuin olin sen vaahteran kohdalla, jonka tunsin läpikotaisin. Kuljetin käsiäni pitkin sen rosoista pintaa, onneksi tuntoaistini oli vielä tallella. Näköni oli reistaillut jo jonkin aikaa. En ollut varma, oliko se sitä uutta tautia, jonka takia usea täällä oli menettänyt näkönsä, vai oliko se kuitenkin jotain muuta.

Meille uskoteltiin, että ruskean suon laidassa oli vielä yksi kasa näitä kummallisia hahmoja. Kukaan ei ollut uskaltanut mennä koskaan sinne. Tämä piti varmasti ainakin osittain paikkaansa, mutta oli olemassa myös niitä, joilla ei ollut ketään, kenelle uskoutua. Minä olin yksi heistä, olihan minulla hänet, mutta silti en uskaltanut aivan kaikkea hänellekään kertoa, sillä kätyreitä oli maailma täynnä ja kaikki tiesivät kuitenkin toisista sellaisiakin asioita, mitä heidän ei olisi suonut tietävän. He olivat urkkijoita, jotka kiersivät kylästä kylään. He keräsivät taustatietoja ihmisistä ja kirjoittivat sen jälkeen kaiken ylös.

Avasin huvilan narisevan oven. Yhdessä eteisen nurkassa kiilsi saapas, toisessa korkokenkä. Tajusin heti, että huvilalla oli vieraita  enemmänkin. Kuistin portailla lojuvaan yksinäiseen, vihreään avokkaaseen oli satanut kevyttä lunta.

 

Uni

 

Totisesti siellä oli väkeä. Salin pöydän ympärillä oli salaperäinen valkopukuinen joukko, joilla kaikilla oli sydämenmuotoiset suut ja lautasliinat kiersivät heidän kaulaansa. He kuiskailivat kummallisesti. He olivat kuin keskitysleirissä, hitaasti liikkuvat, valkoiset, laihat, kalmankalpeat hahmot. Minulla oli kuuma ja ajattelin, että menen sulkemaan ikkunan. He asettuivat hajareisin minun eteeni ja alkoivat sitten tikkukirjaimilla kirjoittaa minulle pieniä sieviä kirjeitä ja sanoivat että: ” Me olemme tulleet valkoisesta haudasta ja meitä pelottaa olla täällä, meillä ei ole ketään ja kuitenkin meillä on kaikki.” Katselin, miten he tarttuivat tarjolla olevaan suklaapiirakkaan ahnaasti ja alkoivat mutustella sen rapeaa suklaakuorta. Kun he haukkasivat, kuului rasahtava ääni. Ääni muistutti keväällä särkyvää ohutta jäätä. Katselin heidän kummallista menoaan, he tuijottivat minua rävähtämättä takaisin ja sanoivat sitten, että historian kirjat osoittavat, että sinä olet sanonut meidän olevan jotain muuta kuin mitä me oikeasti olemme. Ajattelin, että minä itse olisinkin syyllinen heidän tuloonsa, että he olivat joutuneet kärsimään minun takiani. Tunsin syyllisyyden kuuman laavan kaatuvan päälleni ja ajattelin, että en koskaan enää sanoisi kenenkään olevan rikosoikeudellisesti tuomittu. Ajattelin, että voisin kirjoittaa vielä joskus tästä kaikesta, että kirjoittaisin kaikesta tästä kokemastani ja saisin kaikki ulvomaan joko naurusta tai itkusta, en tiedä, mikä olisi reaktio, en totisesti tiedä sitä. Se olisikin mielenkiintoista tietää.

 

 

 

Ihastuksia

 

Minä olin roikkunut epätoivon vimmalla siinä yhdessä pojassa, jonka sanat muistan hyvin kuin eilisen päivän. Virmavirran Risto oli hänen nimensä. Hänellä oli ihanat silmät. Ihanimmat, mitä maa päällänsä kantaa. Niissä oli vihreitä pilkkuja ja keltaisia pieniä pisteitä, ne loistivat hämärässä kuin kaksi pientä majakanvartijaa, ne olivat kauneimmat silmät, mitkä olin ikinä nähnyt. Ehkä siksi, ja vähän muutenkin, rakastuin – tai no, ainakin ihastuin häneen. En mitenkään vaatimattomasti, vaan lujasti ja tulisesti, niin että kirjoitin hänen nimeään joka paikkaan, josta vain löysin kosketuspintaa, maahan, lattiaan, käsiin, paperille, jopa puihin ja makuuhuoneen tapettiin – äidiltä salaa. Minä poloinen avasin hänelle itseni ja kaiken minkä minä suinkin omistin. Olin hänen vallassaan ja hän oli minun, oli totisesti. Tartuin häntä kädestä ja seisoimme kauan hiljaa. Hän sanoi sitten minulle, että en olisi koskaan uskonut, että sinusta kasvaa niin kaunis nainen. Myöhemmin löysin hänen jättämän paperinpalasen, johon hän oli raapustanut horjuvalla, epätasaisella käsialalla: ”minnä olen ollut sinun nyt ja aina ja ikuiseti ja sinule on sinvihreät hampaat ja sudennahkainen kauplapanta ja uusklassiset housut ja hameet. lää sinä kuule yhtään yritä nyt mitään pyristellä.” Totisesti hän osasi.   

Minä tapailin häntä vielä kauan.   

Kunnes tapasin Jari Kavasakin. Hänellä oli vihreät silmät ja käytti vaaleanvihreitä alusvaatteita. Hän korjasi silmälasejaan ja kohotteli kulmiaan, hän oli ikään kuin jatkuvasti iloisesti yllättynyt jostakin. Hän osti minulle kaikkea pientä, mitä halusin. Valkoiset kissantassuviikset, kuoleman väriset nenäliinat, huulihalkioilla somistetut tuulentekovälineet, kuoleman vuolemat anistossut, ruokalautaset, joissa ei ollut ilmaa, ruusunpunaiset varpaisjärveläiset kuuomenat – eli ei yhtikäs mitään. Täytyy sanoa, että olin pettynyt häneen, koska hän ei koskaan ottanut huomioon, mitä sanoin hänelle. Hän kietoi kaulaansa aina vaaleanpunaisen tekoturkispantterin, koska hänen oli aina niin kylmä.

 

 

 

Matka

 

Avaruusalus leijaili maapallon yllä, keinuu, laskeutui sitten Jupiterin keltaiselle pinnalle. Sieltä astui ulos ensimmäisenä Mr Lawrenbooth. Hän kokeili hattuaan: onneksi se oli vielä aivan asiallisesti hänen päässään. Hän tuijotti eteensä avautuvaa maisemaa, eikä enää nauranut. Hän oli hyvin väsynyt kaikkeen tähän epämääräisyyteen. Hän olisi halunnut pysyvät kodin, seinät, joiden varjossa olisi voinut kuoria perunoita, tehdä lihakeittoa kaikessa rauhassa eikä vain paistaa lättyjä ruskeassa laaksossa, jossa ei ollut oikein mitään. Hän olisi halunnut pysyvän kodin pikku koiralleen ja kaikille niille lemmikeille, joita hän oli saanut vuosien varrella huollettavakseen.

Koko seurue oli jotenkin lopen kyllästynyt tilanteeseen. Kuski tiesi sen, avaruusaluksen johtaja, joka kaiken oli pannut alulle, tiesi sen. Heitä ei kuitenkaan voinut auttaa. Heille oli luvattu niin paljon, kaikki avaruusalukset olivat lähteneet yhtä aikaa. Niitä oli ollut yhteensä kolme. Jokaisessa oli pieni joukko ihmisiä, jotka olivat toivoneet saavansa uuden elämän, jotain erilaista, uutta. He olivat kaikki valmiita muutokseen. Heille eivät riittäneet pelkät Alppien hohtavat rinteet, eivät Pariisin kadut, Englannin nummet. He olivat lopen kyllästyneitä kaikkeen uuteen, matkaesitteiden ihaniin lupauksiin, joissa he olivat pettyneet niin monta kertaa. He halusivat jotain uutta ja ihmeellistä – tässä se olisi. He olivat kaikki saaneet esitteen postissa. Se oli luvannut uutta elämää, mahdollisuutta. He olivat kaikki varmoja siitä, että nyt olisi kaikki mahdollista.

Nyt oli matkaa taitettu jo kauan, hyvin kauan. Jokainen oli lopen kyllästynyt tilanteeseen. He olisivat palanneet maahan millä hinnalla hyvänsä, mutta sopimus oli sopimus, aluksen tuli käydä Marsissa, edes käväistä.

Viihdykkeitä oli koetettu laittaa tarjolle. Mukana oli keijukaiseksi pukeutunut olento, joka oli valmis toteuttamaan matkustajien toiveita. Vaaleanpunainen ryöyhelömekko päällään hän kulki aluksessa kello 9:stä 13.een ja taas kello kolmesta 20:een. Keijukainen heilutteli kädessään valtavaa, taikasauvaa muistuttavaa esinettä ja toi matkustajille, mitä suinkin pystyi, toisin sanoin haki aluksen ruumasta mitä kummallisimpia toiveita. Ms Smith oli innokkain pyytäjä. Hän halusi toimia aina mahdollisimman erikoisesti saadakseen huomiota. Nyt hän koetti käänteistä keinoa. 

-          Tulepas keiju käymään tässä, annan pienen maistiaisen, sanoi ms Smith.

Nainen tarjosi keksiä keijukaiselle, joka leyhytteli hetken siipiään ja katosi sitten avaruusaluksen ikkunasta ulos.

Seuraavaksi hän sanoi vieressään istuvalle Mr Eriksonille, että voisiko tämä avata ikkunan, hänen täytyisi päästä puutarhakutsuille. Tämä tarkoitti siirtymistä aluksen terassille, joka oli lasinen, katettu veranta aluksen edessä. Ikkunalla kukkivat pelargoniat. Paikalla olikin jo paljon väkeä. Sinne olivat saapuneet naamarisiskokset, Avanti ja Avirina. He olivat keimailun ammattilaisia. Heidät oli myös palkattu alukselle esiintymään pieniä performansseja ja lauluesityksiä. Heillä oli mukanaan luutut ja nokkahuilut, joilla he säestivät lauluaan ja tanssiaan. Kaikki koettivat olla hyvin kohteliaita ja taputtivat aina, kun he olivat esittäneet. Silti jokainen toivoi salaa, että he lopettaisivat.

He olivat olleet matkalla jo viisitoista vuotta. He olivat jokainen viisitoista vuotta vanhempia, uskomatonta.

Kuukauden kuluttua tuosta päivästä he vihdoin laskeutuivat maan pinnalle. Heillä oli jokaisella pieni palanen Marsia taskussaan – tai sitten vain mielikuvituksessaan.

 

 

 

 

Suolla

 

-          Mie en ennää kestä sinua, ala vetää!

Raija nosti äänensä falsettiin. Mies seisoi hetken hievahtamatta, otti sitten reppunsa nurkasta ja lähti ulos. Hän suunnisti suolle. Se avautui hänen edessään kauniina. Hän poimi hillan sieltä, toisen täältä. Tänne hän aina tuli, kun sai tarpeekseen kaikesta. Hän käveli siellä usein myös avojaloin, tunsi, miten mehukas hillavesi valui hänen varpaidensa välistä. Mies nousi ja venytteli ja tunsi, miten aamuauringon lämpöiset valojuovat lähtivät keinumaan häntä vastaan kuin vastasatanut lumi tai kaunislanteinen nainen.

Samassa hän jähmettyi paikoilleen. Hän tunsi jalkojensa alla jotain omituista; se alkoi vajota. Lopulta hän tajusi olevansa maan alla. Hän oli suon sisässä. Hirvittävä hätä valtasi hänen mielensä, hän tempoili ja potki ja koetti nousta, mutta ei. Happi alkoi loppua. Nyt hävisivät hartiat näkyvist’, sitten pää. Lopulta hänestä ei näkynyt enää mitään. Mutaa ja vettä valui hänen suuhunsa, korviinsa.

Hän hakkasi maata nyrkeillään ympäriltään ja sai kuin saikin vähitellen tilaa ympärilleen. Pikku hiljaa hän pääsi nousemaan ylöspäin ja sai vihdoin päänsä maan pinnalle. Hän veti ilmaa ja tunsi valtavan helpotuksen tunteen sisimmässään. Hän veti itsensä käsien varassa ylös maan pinnalle ja jäi uupuneena makaamaan vetiselle sammalelle. Pitkän ajan kuluttua hänellä oli voimaa nousta konttausasentoon, siitä istumaan. Hän hieroi väsyneenä kasvojaan, puhdisti mutaa ja vettä vaatteistaan.

Hän keräsi voimia pitkän aikaa. Viimein hän nousi ja meni repulleen etsimään kännykkää. Se löytyi repun pohjalta. 10 puhelua tullut: Raija. Hän painoi Raijan numeron vapisevin sormin.

-          Raija, hän sai sanottua, sitten hän vajosi tajuttomuuden tilaan.

-          HALOO! MISSÄ SINÄ OLET?

Huuto kaikui suon äänettömyydessä. Suosirri lauloi läheisessä kitukasvuisessa kelossa, lihansyöjäkasvit kiemurtelivat sen alla.

Tunnin kuluttua saapui pelastusseurue paikalle. He lähtivät kantamaan miestä kotiin. Reppu jäi kenottamaan puolillaan olevan sangon viereen. Hillojen päällä räpisteli pieni kärpänen, joka sekin lopulta löysi tiensä ämpäristä ulos ja pyrähti lentoon.

 

 

Metsän halki viesti soi

 

Kaisla istui kannolle ja alkoi perata mustikoita. Osa liimautui rasittavasti perkuriin, olivat ehtineet jo lämmetä kuumassa auringonpaisteessa. Tänä vuonna oli kesä tullut niin aikaisin ja marjat kypsyneet varhaisessa vaiheessa. Kaislaa väsytti jo kovin, mutta hän halusi silti saada nämä marjat perattua ja pakasteeseen – muuten ne menisivät pilalle. Marjaretki oli ollut aika antoisa. Se oli ollut myös aika rankka, koska hän oli joka hetki muistanut oman ystävänsä poismenon. Se oli koskettanut häntä niin kovasti. Kuinka usein he olivatkaan olleet yhdessä tuossa metsässä! He olivat löytäneet yhdessä paikkoja, huhuilleet toisiaan, syöneet eväsleivät, juoneet kahvit, jakaneet piirakat ja viimein lähteneet kotia kohti ämpärit, toisinaan täynnä, toisinaan vajaana. Joskus aivan tyhjillään.

Kaisla havahtui mietteistään. Jossakin rapisi. Orava. Nytkö ne jo tulivat? Niitä oli tällä kertaa kolme. Ne olivat laittautumassa juhlaan, sen näki selvästi heidän olemuksestaan. Ne keikistelivät ja kallistelivat pieniä päitään ja sipisivät pienillä suillaan ja nykivät arvokkaasti valkoisia helmiä ikään kuin pois näkyviltäni.

-          No minne te nyt olette menossa? kysyin niiltä, kun ne kampasivat siinä pieniä päitään ja keikistelivät peilin edessä ikään kuin ”Kerro kerro kuvastin” -lorun mukaan.

Niillä oli selvästi hauskaa keskenään. Niiden ruskeat silmät kimalsivat. Sitten ne istuivat rintarinnan pienelle oksan tyngälle ja alkoivat heiluttaa jalkojaan musiikin tahdissa. Musiikki tuli pienestä transistoriradiosta. Se oli kevätlaulu: Oi saavutoukokuumme.

-            - Hei, nyt Pitbiä päin!” huusi eräs niistä.

-         -  Mitä se tarkoittaa? minä kysyin.

-          - Sev on sitä attä vbopi nauraa jan tanssia ja aina multa kimaltaa ja ei kenkiä paina.

-          - Haa, tuo on tuttu runo, sanoin sille ja koetin löytää samalla yhteistä kieltä, jolla voisin selviytyä heidän kanssaan.

Varisherra nosteli olkapäitään ja availi säilyketölkkejä pitkällä nokallaan.

-          - On juhlapäivä, hän sanoin tärkeänä ja koputteli paksulla nokallaan peltistä kantta.

-          - MMM+HHH, se jatkoi.

-          - Oletpa sinä arvoituksellinen tänään, sanoin sille ihailevasti.

-          - MMMHHHHH, se sanoi hajamielisesti ja pyöritteli viiksiään.

Tämä oli meidän hauska leikkimme, josta en olisi mistään hinnasta halunnut luopua. Rakastin näitä pieniä oravia, näitä varisherraa, tätä pikku tiaisten laumaa.  Meille oli kehittynyt syvä suhde näiden vuosien aikana. Olin uskonut heille koko elämäni salaisuuden. He antoivat vastalahjaksi minulle oman elämänsä salaisuuden.

 

 

 

 

 

Jag kan inte förstå

 

Aura juoksi läpi Haaparannan tullin ja tuli laajalle torille, jota Sadtårgeniksi kutsutaan. Hänen eteensä ilmestyi mahtavamahainen ukkeli, joka huitoi käsiään villisti ja huusi jotain ruotsiksi naama punaisena.

-          - Du kan inte gå dit!

-          - Ai en voi mennä sinne? Aura kysyi silmät viattomina.

Mies pudistin päätään ja huusi niin lujaa, että lähellä olevat vanhat, arvokkaat ruotsalaisrouvat käänsivät päänsä poispäin. Mies vyörytti valtavaa vatsaansa eteenpäin. Mitähän tuokin on syönyt tuohon mahaansa, Aura mietti. Hän näki miehen vaimon tulevan mutkan takaa. Hänellä oli käsissään valtava saavi, jossa uiskenteli kalanpaloja.

-         - Du kan inte äta här, nainen sanoin ja heilutti saavia edestakaisin.

Aura katseli valkoisia kalapaloja, jotka hölskyivät vedessä. Hänellä teki pahaa. No en kyllä haluaisikaan, hänen teki mielensä sanoa. Mutta hän hymyili vain kohteliaasti ja sanoi ruotsiksi, että kiitos, menen kotiin syömään. He vilkuttivat hänelle ja sanoivat olevansa hyvin helpottuneita siitä, että heidän ei tarvitsisi alkaa kattaa pöytää turhaan.

Aura kulki katua eteenpäin. Tien varressa oli punainen Fiat. Tämän tapahtuman jälkeisistä ajoista hänellä ei ole enää yhtään selkää ajatusta. Hän muistaa vain, että hänet pakotettiin istumaan autoon, se käynnistettiin ja hänen oli pakko lähteä ajamaan sitä. Auto kiihtyi hirvittävään vauhtiin. Puolisokissa Aura koetti painaa jarrua, mutta mikään nappi ei totellut. Samassa soi puhelin.

-         -  Moi.

Se oli hänen vanha ystävänsä. Aura yritti kertoa hänelle, että ei voinut nyt puhua, mutta toinen jatkoi itsepintaisesti juttuaan.

-          - Mä tuun sitten käymään.

-          - Ai millon?

Aura yritti samalla pitää itsensä tiellä, mutta ei voinut mitään, kun toinen käsi oli puhelimessa, toinen ratissa – auto alkoi heittelehtiä. Viimein se päätyi ojaan. Hän jäin ojan pohjalle auton keula lytyssä. Aura kömpi autosta, pitkä hame laahautui hänen jaloissaan. Auraa nolotti, mutta samalla hän tunsi suunnatonta helpotusta siitä, että oli kunnossa.

-         -  Haloo, oletko siellä?

Kaiutin oli päällä ja ystävä edelleen langalla.

-          - Olen ajanut kolarin! Aura huusi hänelle niin lujaa kuin pystyi.

-          - Älä valehtele, äsken olit aivan kunnossa.

Aura oli hämmästynyt siitä, miten joku voi olla noin yksinkertainen. Hän tajusi, että hänen täytyisi sanoa hänelle jotain muuta, jotta tämä vihdoin ymmärtäisi.

-          - Siis, MISSÄ SÄÄ OOT?

-          - Tiellä, Aura vastasi hänelle ärtyneenä.

-          - Voisitsä kerrankin sanoo oikeesti, mitä sulle kuuluu?

Voi, että hän oli tänään itsepintainen ja niin älyttömän ajattelematon. Aura oli niin usein huomannut, että mies ei ollut ollenkaan kuunnellut, mitä Aura hänelle sanoi. ”Oikeesti kuuluu”. Tämä osoitti kuitenkin hienoista edistystä hänen käytöksessään.

-          - Mulle mitään erityistä.

-          - Tiätsä missä mää oon? hän halusi jatkaa juttuaan.

-         -  No?

-         -  Kotona.

-          - Ai?

Olin kertakaikkisen väsynyt tähän yhdenlaiseen vehtaamiseen. Ajattelin, että minun on pakko sanoa hänelle, että mitään ei ole enää tehtävissä, mitään ei voi tehdä. Kuljin tien laitaa ja odotin, että joku ystävällinen sielu pysähtyisi ja ottaisi kyytiin. Jäin seisomaan keskelle tietä ja aloin huiskuttaa heti, kun näin ensimmäisen auton lähestyvän. Auto jarrutti voimakkaasti, näin,että ohjaamossa istui nainen, jolla oli valkoinen villapusero. Kävelin hänen luokseen ja samassa näin jotain, jota en voinut uskoa: naisen vasemmassa korvassa keinui valtava pääskysenpoika. Se riuhtoi siipiään villisti. Nainen taisteli linnun kanssa, uskomaton näytelmä. Mistä tämä kaikki johtui? Tämä oli kuin suoraa painajaisesta; huutavat ruotsalaiseukot ja mahtavamahaiset ukkelit, kummallinen auto, ystävän soitto ja kummallistakin kummallisempi pelastajani. Nainen katsoi Auraa kysyvästi, hänen otsansa kiilsi hiestä, lämpötila oli noussut varmasti jo 30 asteeseen. Pääskynen roikkui siinä, yhden jalkansa varassa ja näytti lopen uupuneelta.

-        - Älä kysy mitään, nainen sanoi vaivalloisesti ja sanoi sitten taakseen, että pitäisi varmaan lähteä auttamaan tyttöä.

Huomasin vasta nyt, että takana istui pieni mies, jonka vasemmalla olkapäällä roikkui myös jotain - se oli valkoinen, valkoinen jänis. Se keinui siinä pienillä käpälillään. Nyt en enää pysynyt perässä. Tämä oli kuin omituista performanssia, katutaidetta keskellä kirkasta arkipäivää. Pudistin epäuskoisena päätäni. Tämä ei voinut olla totta.

Jänis seisoi silmiään räpytellen auton pölyisessä, unisessa atmosfäärissä. Sieraimet värisivät, kun se nuuski herkällä nenällään ympäröiviä tuoksuja. Nainen räpiköi pääskysen kanssa. Se oli saanut otteen naisen valkoisesta puserosta ja roikkui nyt avuttoman näköisenä naisen valkoisesta villapuserosta pää alaspäin.

-         -  Miten teillä on noita eläimiä? Aura ei voinut olla kysymättä.

-       - Rakastamme eläimiä yli kaiken, mutta emme voi viedä niitä kotiimme, koska kaikki meillä ovat allergisia. Siksi niiden kanssa on oltava vain kotimatkoilla, kun olemme matkalla jonnekin siis, mies selitti huolellisesti ääntäen.

-          - Kuulostaa varmasti tarpeeksi omituiselta, nainen naurahti.

Häntä selvästi hieman hävetti tämä tilanne. Mies nousi vaivalloisesti takapenkiltä. Jänis käpertyi penkin selkänojaa vasten hämillisen näköisenä. Sen korvat painuivat hellyttävästi penkin selkänojaa vasten. Se koetti tekeytyä niin pieneksi kuin mahdollista.

-         - Älä pelkää, Aura puheli sille rauhoittavasti. Hän ojensi kätensä rapsuttaakseen eläintä.

-         -  Älä koske siihen, mies sanoi äkkiä. Hänen silmiinsä nousi jotain uhkaavaa.

Minua alkoi ärsyttää.

-          Eiköhän tämä ole yhteisestä metsästä tullut teillekin, sanoin ärtyneenä.

-          - Ei se ole, kun me olemme sen itse hakeneet, nainen sanoi itsepintaisesti.

-         - No sitä suuremmalla syyllä se on meidän yhteistä omaisuuttamme, Aura sanoi naiselle tiukasti. Raivo alkoi kiehua hänen sisimmässään.

-        - Menemme nyt katsomaan sitä autoa, mies koetti olla mahdollisimman ystävällinen.

-          - Mistä sie olet pois? nainen kysyi.

Pääskynen lepäsi hänen kädessään. Samassa se osoitti elämisen merkkejä. Se liikutti siipiään, nousi siivilleen. Se lähti lentämään auton yli, sitten jo metsän rajalle ja lopulta siitä näkyi vain pieni piste.

-          - Nyt se meni, Aura sanoi.

-          - Antaa mennä, tuleehan noita uusia, nainen sanoi arvoituksellisesti.

-          - Minusta eläimet kuuluvat luontoon ja niiden pitää saada olla rauhassa siellä missä ne elävätkin.

Aura huomasi, että oli alkanut pitää pientä luentoa eläinten hyväksi. Ei se haitannut, hänestä tämä oli nyt sellainen juttu, että oksat pois. Ei tuollaista voinut kukaan hyväksyä, että eläimet tuolla tavalla joutuivat nääntymään helteisessä autossa vain ihmisten omituiseksi viihdykkeeksi.

-        - Tämäkin pääskynen oli eksynyt reitiltä, se tuli joka päivä meidän luoksemme ja anoi armoa meiltä, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa se hoteisiin.

Että mies kehtasi!  Vielä yritti alkaa selittää jotain eläimistä ja siitä, että oli kuitenkin halunnut vain auttaa.

-         -  Voi niinkö? Onko se ollut todella pulassa?

Kumpikaan ei vastannut. He tuijottivat Auraa ja alkoivat sitten nauraa. Ei se ollut pilkallista naurua, vaan hyväntahtoista ja hauskaa naurua. Auraa ärsytti. Mies käveli auton luo ja potki sen renkaita.

-        - Voi tyttöriepu, mites tämän kanssa nyt tehdään? Autohan on aivan ojasta allikossa.

Jälleen mies nauroi. Ilmeisesti hän oli sanonut hyvänkin vitsin omasta mielestään. Jänis oli tällä välin kiepsahtanut naisen kaulaan. Sieltä se killisteli mustilla silmillään. Sen käpälät roikkuivat naisen toiselta puolelta, toisella puolella roikkui pää. Se nautti olemassaolostaan. Auringossa sillä oli kuuma, nainen asettui varjoon ilmeisesti juuri jäniksen vuoksi. Onneksi hän sentään välitti eläimestä. Jänis hieroi tassuillaan kuonoaan ja aivasti sitten.

-         -  Taitaa siitepölyä olla ilmassa, nainen sanoi huolestuneena.

-         -  Vesi oli aamulla aivan keltaista, kun kävin uimassa, mies huomautti.

-          - Niin, täällä on aina niin paljon siitepölyä, Aura toisti monotonisesti.

Hän tunsi itseni yhtäkkiä suunnattoman väsyneeksi. Mitä tämä porukka oli? Mistä se oli tänne tullut? Pitäisikö heistä alkaa tehdä jotain ilmoitusta poliisille? Eivät he kuitenkaan onneksi muuten vaikuttaneet ollenkaan epäilyttäviltä.

-        Mies avasi hansikaslokerossa olevan ohjekirjan, jossa oli kummallisia koukeroita.

-           - Ei siitä ole mitään hyötyä, sanoin hänelle. En tiedä tästä autosta mitään. Se jäi vain ainoaksi vaihtoehdokseni, kun näin sen tien varressa.

-          - Ainoaksi vaihtoehdoksi? Miten sinulla on oikeus tulla ottamaan ventovieraiden autoja tuosta vain ja väittää, että ei ollut muuta mahdollisuutta.

-          - Kun ei vain ollut.

 

Kun kaikki oli selvinnyt, Aura pääsi lähtemään kotiin. Myöhemmin hän kuuli, että pariskunnalla oli ollut useita yhteenottoja metsänvartijan kanssa.

 

 

 

 

Papan puheenvuoro

 

 

-          Se on tämä mailmanaikaki semmonen, että ei täälä kuule yhden pääskyrievun perhän kannate märistä ja päätänsä vaivata. Koita sieki tehä jotaki hyödyllistä. Kato ko se isäski tuola raataa päivät pitkät. Koeta kuule sieki alkaa jollekki, eikö se lehmäntassu ja koivunlehtiuute jo siinä paperilla riitä? Pörröksi sie tulet tuommosen lehmihakakirjoituksen kansa, ko sie vain kattelet unisesti pitkin peltoja ja koetat jotain saavuttaa. Sie kulet ko pieni pörrö ees kahtaale ja koetat saaha sonnia kiini jotaki runoa varten. Tuommosta höyryämistä, miksikäs sillä tullee että jotakin typeriä runoja rustathan? Eihän niitä lue kukhan. Tuola nuo kirjastossaki pölyttyvä, autolehtiä ja sarjakuviahan ne ihmiset lukeva. Net halvava rentoutua eikä ennää aivata päätnsä milhän runovärsyilä. 

-          Tule sie, Kaisa, tässä on voileipää, muori sanoi oven suusta.

-          Kiitos.

Kaisa huokaisi helpotuksesta. Vihdoinkin vaarin oli pakko lopettaa tuo luento. MitVarmaan sitä oikeasti huolestutti. Miksi? Kaisaa viehätti vain katsella, viehätti eläinten avoin katse, niiden kaikkeen valmis mentaliteetti, vaistonvaraisuus, ihana uhmakkuus, jota ihmisistä ei juuri löytynyt.

-          Otapa tuosta kastamista. Muorin vaaleilla kasvoilla oli huoli, sen näki heti, vaikka hän koetti salata kaiken. Hän oli aina niin kultainen. Arvasin hänen miettivän tätäkin tilannetta vielä pitkään illalla vuoteessa, kun lukisi hiljaa iltarukouksen ja kävisi levolle papan viereen.

 

 

 

Ohi

 

He olivat sopineet näkevänsä Tammerkosken sillan kupeessa kello kaksi perjantaina. Paikalla oli monta merkitystä: he olivat tavanneet siellä ensimmäisen kerran ja sopineet sinne myös monta tapaamista. Kaisa näki hänet jo kaukaa. Valkoinen paita, mustat, suorat housut – miten hän oli niin hienoksi laittautunut? Ettei vain olisi menossa jonnekin vielä tämän jälkeen. Mustasukkaisuus iski kuitenkin, vaikka hän oli luullut päässeensä jo tunteistaan. He olivat sopineet, että nyt selviteltäisiin kaikki asiat. He tuskin katsoivat toisiaan, kun kohtasivat. Mies jäi hengästyneenä katselemaan ohi ajavaa liikennettä, hän oli selvästi juossut matkalla.

-          - Täällä sataa vettä. Hän nosti kätensä ilmaan.

-          - Mitä se haittaa, Kaisa sanoi.

-          - Haittaa se. Pusero kastuu.

Kaisa koetti saada keskustelun sujumaan rauhallisesti. He olivat edelliskerralla riidelleen todella railakkaasti. Vaikka riita oli sovittu, oli ilmassa edelleen jotain jäykkää, outoa.

-          - Älä viitsi, Kaisa sanoi kyllästyneenä. Meidän piti jutella nyt tämä asia selväksi.

-         -  No jutellaan sitten.

-          - Minä haluaisin -

-         -  Niin?

Kaisa nielaisi. Miten tämä saattoikin olla näin vaikeaa?

-          - Minä haluaisin kertoa sinulle, että tässä tilanteessa ei ole mahdollisuuksia.

-         -  Miten täällä näin sataa, mennään sisään vaikka Leivonpesään kahville, hän sanoi.

He oikaisivat kadun poikki ja menivät kahvilaan. Sisällä tuoksui tuore korvapuusti ja kahvi. He tilasivat kahvit ja pullat ja menivät istumaan. Mies hämmensi kuppiaan hajamielisen näköisenä.

-          Niin, pitikö meidän jutella jostain, hän sanoi viimein, kun hiljaisuutta oli kestänyt monta minuuttia.

-        - Niin, pitiköhän, Kaisa sanoi hitaasti. Hän oli varma siitä, että asia ei nyt vain kerta kaikkiaan edistynyt tippaakaan.

-          - Emmekö voisi kuitenkin yrittää, mies jatkoi itsepintaisesti.

-          - Minua väsyttää tämä jankkaaminen, Kaisa sanoi itkunsekaisella äänellä.

-          - Niin, täällä on aika lämmintä, tämä pulla on tosi hyvää. Mistähän jauhoista he nämä valmistavat?

-          - Olisiko kuule ihan tamperelaisesta raaka-aineesta.

-          - Voi olla. Mies haukkasi pullaansa ja koetti näyttää rauhalliselta. Silti hänestä näki, että tilanne oli hänellekin vaikea.

-         -  Minua väsyttää.

-          - Minua tympäisee. Mies sanoi yhtäkkiä vihaisesti. Hän näytti yhtäkkiä hyvin päättäväiseltä. Sanat tipahtelivat hänen suustaan vaivalloisesti, yksi kerrallaan.

-          - Olen ollut -.

-          - Niin?

He olivat kauan hiljaa. Kaisa katseli ikkunasta ulos.

-          - Yvonne. Sana tuli miehen suusta hyvin vaivalloisesti.

-          - Olemme olleet –

-          Mitä? Kaisa tuijotti eteensä tyhjin silmin. Yvonne. Hänen sisarensa. Ei tämä voinut olla totta. Ei mitenkään. Vielä eilen Yvonne oli kertonut hänelle rakastavansa Waltteria yli kaiken. He olivat seurustelleet jo kolme vuotta ja vaikuttivat hyvin onnellisilta.

-          - Niin, se oli sellainen lyhyt juttu. Mies painoi päänsä käsiinsä.

Kaisa nousi. Hän ei voinut enää jäädä paikoilleen. Hän otti takkinsa, napitti sen konemaisesti, kietoi huivin kaulaansa ja lähti. Tajuamatta mitään hän tarttui puhelimeen.

-          - Yvonne.

-          - Kaisa tässä, pitääkö paikkansa, että olet ollut Markin kanssa?

Yvonne alkoi nauraa.

-          - No en takuulla! Kuka sellaista väittää?

-          - Hän itse, Kaisa sai sanottua.

-          - Siitä ei kuule ole pelkoa. Mikä siellä on oikein meneillään? Yvonne tiukkasi.

-          - Kaikki loppu. Kaisa alkoi itkeä.

-          - Kaisa, nyt rauhoitut, Yvonnen ääni oli lohduttava. Se ikään kuin kietoi hänet turvalliseen peittoon, jonka suojaan hän saattoi käpertyä.

oik- Taitaa poikaparka tehdä nyt kaikkensa saadakseen pitää sinut.

Valtava helpotuksen aalto pyyhki Kaisan yli. Hän sulki puhelimen ja palasi kahvilaan, josta oli jo ehtinyt kävellä tovin matkaa poispäin. Mark istui edelleen samalla paikalla. Kaisa käveli hänen luokseen.

Mies nousi ja tarttui Kaisaa kädestä. He tuijottivat toisiaan silmiin.

-      - Missä vaiheessa tämä on muuttunut lemmenpesäksi? tokaisi vanhempi rouva läheisessä pöydässä ystävättärelleen.

KaKaisa ja Mark havahtuivat nauruun. Kun he tulivat ulos kahvilasta, sade oli yltynyt. He eivät huomanneet sitä.

 

 

 

Seikkailu

 

Keltainen kaaliperhonen räpisteli keittiön ikkunassa. Se oli hädissään, haki oikeaa osoitetta, jotta olisi voinut lentää taas vapaasti ilmassa, haukata happea sitruunanväristen siipiensä alle, nauttia tuulesta. Voi raukkaa. Kaisa nousi vuoteelta haukotellen makeasti. On onnellisia alkuja, onnellisia loppuja. On tuhkimotarinoita, joissa köyhä ja kaltoin kohdeltu tyttöraukka tai poika saa omalla kovalla työllään raivattua itselleen uuden elämän. On loputtomia lähtöjä ja paluita, jäähyväisiä ja onnellisia paluita. Joopa joo, missähän tilanteessa hän nyt oli.

Kaisa kaivoi jääkaappia. Hetkinen - kurkkua, tomaattia, juustoa, huh, onneksi jotain leivän päälle. Hän alkoi selata päivän lehteä. Uutiset kertoivat katastrofeista, vaikeista ongelmista. Hetkinen; mitä tuo oli? Joku etsi asuntoa itselleen eikä ollut varma osoitteesta. Sen täytyi olla hän. Kenelläkään muulla ei ollut tuollaista käsittämätöntä filosofiaa kuin hänellä. Voisiko se olla hän?

Mutta nuo uutiset! Niin paljon hän olisi halunnut auttaa ihmisiä, mutta kun ei niin. Ei kaikkeen voinut saada kerta kaikkiaan otetta. Hän oli mukana Punaisessa Ristissä, olisi halunnut lähetystyöhön johonkin köyhään paikkaan, mutta ei, kaikki tyssäsi aina johonkin. Kerran hänellä oli työeste, kerran ei ollut rahaa, kerran viisumi oli juuri mennyt vanhaksi ja olisi vienyt liian kauan, jotta hän olisi ehtinyt koneeseen mukaan.

Mutta tuo ilmoitus – mikä ihme se oli? Kaisa katseli levottomana perhosen räpistely ikkunasta ja kun siivekäs olento osui oikeaan kohtaan, hän avasi tuuletusluukun ja päästi sen vapaaksi. Ihana näky, Kaisa ajatteli, kun katseli pienen, keltaisen pisteen häviämistä pikku hiljaa kaupungin ylle. Kyllä, kyllä, hän soittaisi. Nyt pitäisi kyllä tapahtua jotain jännittävää. Kaikki oli mennyt liian pitkään kaupan ja kodin välillä, sitten työpaikan ja kodin. Nyt hän halusi jälleen pieniä ongelmia, pähkinöitä purtavaksi. Eläviä sellaisia, ei vain sudokuja ja ristikoita, joita nyhersi yksin päivät pitkät. Hän halusi olla jälleen Sherlok Holmesin ensimmäinen avustaja, aina valmiina. Hän halusi olla Neiti Etsivä, Modesty Blaise, Hämähäkkimiehen vaimo, joka rientää apuun hameenhelmat hulmuten ja auttaa hädässä olevia, kuten nyt tätäkin. Hän painoi numeron kännykkäänsä. Se hälytti pitkään, vihdoin joku vastasi.

-          - Möttönen. - Halloo, kuka siellä?

-         -  Minä. Kaisa päätti testata, oliko hän oikeassa.

-          - Kuka minä? Kuka siellä oikeasti on?

-          - Kaisa.

-          - Voi hyvänen aika. Sinä.

Kyllä - Kaisa tunnisti äänen heti: Mark Sadelaakso. Pehmeä ääni, josta hän oli aina ajatellut, että se oli suoraan kahvimainoksesta, jossa intohimoinen ja matala miehenääni sanoo, että ”Paulig, parasta, tummaa, täyteläistä kahvia”.

-          - Niin. Se heppu, joka sinua yritti silloin iskeä, kun olit autokoulussa.

-          - Niin.

Kaisa alkoi nauraa. Hän hihitti ensin hieman ja lopulta nauroi niin, että hekotti kaksinkerroin. Puhelin tippui hänen kädestään.

-          - Halloo! mies huusi epätoivoisesti.

-         -  No niin, Kaisa pyyhki silmiään.

-         -  Mitä sinä? Miehen ääni kaikui puhelimesta.

-          - Ei tässä, kaikki hyvin, Kaisa vastasi rauhallisesti. Hän oli jälleen tilanteen tasalla.

-         -  Oletko vielä -?

-          - Yksin, Kaisa auttoi. - Olen. Entä sinä?

-          - Olen, mutta minulla on koira.

-          - Ihanko? Minkä rotuinen se on?

-         -  Rottwailer. Se on aika vaarallinen yksilö.

-          - Voi että, miten sinulla sellainen? Lemmikinhän pitää olla luotettava ja tuoda iloa - rentouttaa.

-          - Rentouttaa? Ei tämä. Mies alkoi nauraa. - Sehän syö minulta kaiken ja nukkuu minun päälläni.

-       - Mutta sinä olet aikuinen ihminen ja voit itse päättää, millaisen lemmikin otat. Tuohan kuulostaa aivan järjettömältä. Kaisa alkoi jo huolestua. Eikö mies todellakaan tajunnut?

-         -  Niin, mutta en siitä voi luopuakaan.

-         -  Niin, voihan se olla tietysti vaikeaa.

He juttelivat vielä hetken. Sitten Kaisa sulki puhelimen ja palasi ristikkonsa pariin. Lehden reunaan hän kirjoitti numeron ylös.