Joku

 

 

Joku nukkuu kirjastossa ja toivoo, että tulisi nähdyksi. Unen sotilaat tarttuvat häntä nilkoista ja kuljettavat minua päin. Olet minussa kiinni kuin apina äidissään. Jonkun nimi kantaa luokseni ja eteeni tuo kyyneleitä, vanoja, jotka tarttuvat minuun ennen kuin ehdin huokaista ja sanoa mitään, mikä veisi minut luoksesi, untuvahiuksiesi hämärään aamuun ja rohdoskasvien kummalliseen yrttikylpyyn. Sokerijuurikas muuttuu siniseksi auton alla ja koiranputket juoksevat minua päin tietäen, että tässä asuu joku, jonka nimi on kirjoitettu aina isolla.

 

Herääminen

 

Varjojen takaa nousevat vuoret, jotka tarttuvat teihin ja minuun. Vien kasan pyykkiä koneeseen ja tunnen, miten pimeys tarttuu vaatteisiin ja takaa-ajon jälkeen saapuvat noutajat. Pojat kulkevat paljain päin sateessa ja toivovat, ettei kukaan näkisi. Vuoksen jälkeen tulevat savuun kirjoitetut merkit ja tarttuvat selkääni. Avaan kirjan, jonka päätä ei näy. Sormustin painaa minua itseään vasten. Hallinnan jälkeen vaivun metsän taakse ja tunnen, miten suru raapii kasvojani ja suojaverkot romahtavat niskaani.

 

Uusi minä

 

Kerron, että olet nyt ainoa, jolle kerron, että savumerkein kirjoitetut sanat saattavat minua eteenpäin. Toivioretket sammuvat yksinäisyyteen ja pojat juoksevat pitkin metsiä syyssateessa ilman paitaa. Sekavat kirjaimet vapisevat edessäni ja tunnen, miten jokin vanha vaipuu ja valuu maahan ja otan otteen jostain uudesta, jonka nimi on minä.

 

Kaitselmus

 

Torsot nostavat päänsä mullasta ja sanovat kukkuu, tältä elämä näyttää täältäpäin katsottuna.

Olen onnellinen tässä ja nyt, tässä vaikeusasteessa, joka on syvä, mutta vakaa.

Tiedän, että kaikki on mahdollista, vaikka vedän päätä ikkunaan ja astialaudat narahtavat jokaisen painosta kovaa ja kipeästi.

Vakaan pilvimuurin takana on päivänselvä menneisyys, jonka tahrat saavat uuden merkityksen ja pilvet kumpuavat takaseinästä esiin tuottaen jonkun painavan ahdingon, jonka nimeä en tiedä.

Peräkamarin seinästä satavat pölypallot eteeni ja uin kuvitellussa virrassa tuskan saartamassa saaressa sateessa seinissä, jonka nimi on kuolema.

Haen päivänselvän menneisyyteni takaa aurinkoa, jonka valo oli hukassa kauan, niin kauan, että oksat lakkasivat heilumasta ja sinapinsiemenet satoivat maahan.

Kumu voimistuu ja saarnipellon alla liikkuu susia ja karhuja - ne syövät jätettä ja ruokaa

 

 

 

Minä tässä, kaatosateessa

 

Leppäkertut uivat sanojen takana ja koittavat tuoda eteeni sen kauneuden, valon, pimeyden, surun, pelon, ristin, lumen, tajun ja totuuden, joka asuu lasipallossa.

Uskallan katsoa sinua silmiin ja tuoda totuuden luoksesi ja sanoa, että tässä minä olen enkä muuta voi. Olen käynyt matkalla ja palannut takaisin lapsuuteni maisemaan ja siihen vihreyteen, jonka nimi on koti. Pääni sisällä on toivoa uudesta ja jostakin ennekuulumattomasta heinästä ja sateesta, jonka nimi on kaato.

 

Selviäminen

 

 

Surullisenkuuluisan takanreunuksen alla asuu lauma tonttuja ja kelloja ja sikareita. Sikari-Sakarin taskussa on avaimet, joilla hän kirjoittaa kirjeen maalle, jonka nimi on kumpuava pilvi. Tuhannet sanat takaavat kallon kumun ja ajan virran ja salaperäiset nummet ja muut kalat, jotka uivat virrassa. Tanssivien karhujen jono vilkuttaa sinulle mennessään ja nukkekodin riemu vaihtuu homeiseen menneisyyteen, jonka kansissa ei ole mitään, mikä pitäisi olla. Ajopuut kolhiutuvat menneeseen rantaan ja juoksen eteenpäin huhmareessa hakusanana appelsiini. Surullisenkuuluisan huilunsoittajan sanat takaavat jotain menneestä, jotain tulevasta, mutta tässä hetkessä ei ole mitään, mikä pitäisi minua pinnalla ja toisi valon ikkunaan. Takautumat tarttuvat lattiaan ja pelkään astua menneisyyden lahoille lankuille. Kuvio alkaa selvitä. Suomalaisen ristipistotyön helmet tuijottavat ikkunasta minua syyttävin silmin. Tiedän, etten ole tehnyt mitään pahaa, etten ole sukeltanut menneeseen tullakseni sellaiseksi kuin olen. Silti pelottava takaisku odottaa minua aina ja tuntematon vyöhyke onkin yhtäkkiä tuttu ja saa selityksensä salaperäisistä soluista ja kummallisista kirjaimista.

 

 

Joutsenlaulu

 

Jonkun täytyy tuoda tämä kalkki, juoda se, ja juostava ilman paitaa niin nopeasti kuin pääsee. Laulavat tunturikyyhkyt saavat ilman avoimeksi ja joulukuiset laulajat avaavat nenänsä koulun alkuun saakka. Joutsenenpoikaset viihtyvät verannalla ja juopuvat siitä tuulesta, jonka juovikkaat ikkunat heittävät tuhkatiheään tuuleen. Joutsenlauluiset kehät vajoavat alapuolelleni ja tartun ilmaan tuodakseni sen huhmareen ja taakan alas, jonka minulle antoivat kaikki minusta kirjoittaneet sanat. Joutsenen laulu on puhdas ja se soi. Ja soi.

 

Mistä aita on matalin

 

Aika monet tulevat tänne saadakseen laulaa ilman nuottia ja avainta ja sitä tuskaa, jonka nuolenpääkirjoitus tuo meidän ulottuvillemme, josta kasvaa aina vain uusia ongelmia, pieniä vyyhtejä, ongelmavyyhtejä ja kirjoitettuja sanoja ja jäteastioita.

 

 

Tuntematon vyöhyke

 

Nousin huojuvia tikkaita ylöspäin ja tajusin tulleeni johonkin painavaan ja savuttomaan tilaan. Jossakin soi puhelin. Kävelin ilmeisen vaiston varassa eteenpäin ja tuijotin tuleen, joka loimotti edessäni savunkeltaisilla silmillään. Uhkasin muuttua näkymättömäksi, mutta nojasin silti päättäväisesti ja näkymättömän voimakkaasti seinään ja tunsin, miten jättiläismeduusa avasi kitansa ja nousin tajuamatta tulleeni suureen, umpinaiseen metsään. Nojauduin lähimpään kuuseen ja tartuin voimakkaasti alimpaan oksaan. Nostin jalkani astinlaudalle ja väänsin kaikin voimin itseäni ylöspäin. Lähelläni seisovat ihmiset näyttivät menettäneen päänsä. Heidän silmänsä muuttuivat tahmeiksi ja keltaisiksi ja päät tippuivat yksitellen alas. Tajusin tulleeni hämärään käytävään, jonka seinämiä peittivät likaiset, kyyneleiset kasvot. Kasvot vääntyivät ruumiin painon mukaan. Nousin yhä ylemmäksi ja löysin mädän banaanin, jonka kovat kuoret leikkivät uteliaina männynkävyillä.

 

 

Tulevaisuuden arvoituksia

 

Tuollako sinä saavut, punaisella muovituolilla? Hajaannun asumaan askeleittesi savuaviin raunioihin, kirjoitan kuunmuotoisia kuoripoikia ja saan sinun siniset silmäsi savuamaan sydämiä ja pääkallojen reunoja asumattomien vuorten jono vajoaa, Wärtsilän telakka on jo tulessa eikä kukaan kuule kun sireenit huutavat ja laivat alkavat mittaamattoman kulkunsa kohti länttä, haahuilevan haaveksijan ikkunaruudut satavat räntää ja ruskeiden huulien sanoja ei enää voi kukaan sanoa toistamiseen

 

qaamea kaamea huolimaton gaamea najuvarata tuorren tttattarin hharukat ovat huomenna jo vaintai ja kymennetä pieniä poikia enkä minä koskaan osanut odottakaan että jostakin utlisi mitän

 

ja huomenna olisi kaikki toisin niin kuin aina sanotaan. Astuin ajatuksissani kissan sormeen ja tunsin, miten kuuma veri lähti juoksemaan siitä kuin kultainen laava.

 

 

Rosina von Saren

 

 

 

Olen Rosina von Saren ja haluan avata pankkitilin Nordean pienessä konttorissa. Ruuhka-Suomen lavoilla olen astunut parrasvaloihin ja tuonut itseni tämän maan tietoisuuteen. Olen pölynimurissa kuivattu, lattiasangossa värjätty tapaus, jolla on valkoiset viiksikarvat ja ahavoituneet kasvot. Olen elämälle avautunut yhteiskuntasuunnittelija, jolla on kolmetoista tavaramerkkiä: auto, noitarumpu, kallonporaajan maine, kastelukannu ilman syöksytorvea, vaaleanpunainen juustohöylä, kellarikerroksessa kummitustalo, jalkapallopöytä, ohjelmistotoimiston pöytä, kameranlinssi, jossa ei ole objektiivia, kanavatyöt ilman pistoja, työväentalo ilman ovia, kaatopaikka ilman roskia, haaveilijan talo ilman jakoavainta. Silti olen hyvin tyytyväinen.

 

 

 

Tunkeilija

 

 

Hän kaivoi seteleitä kupeestaan ja nauroi römeästi. Hän alkoi luennoida meille siitä, miten meidän pitäisi tuoda hänelle päästäisiä syötäväksi. Hänen silmäluomensa värisivät levottomina ja kysymykset satoivat hänen ruskeista silmistään. Hän oli kuulemma saanut tuotua viime aikoina paljon uusia vaatteita uuden Ruotsin läpi hedelmälliseen maahan.

 

Hänen variksensilmänsä katsoivat minua oudosti, hänessä oli jotain kummallisen tuttua ja samalla hyvin outoa. Hän kasvatti partaa, se roikkui keltaisena viljapeltona hänen kasvoillaan. Hän oli toisinaan hyvin surullinen ja siinä samassa hän muuttui itse hilpeydeksi. Aikaa oli kulunut varmaan toista tuntia, kun avasin oven ja annoin kylmän ilmavirran tunkeutua huoneeseen. Huojennus oli valtava, kun näin, miten mies lähti leijumaan savuna ilmaan. Hän katosi avaruudelliseen äärettömyyteen.

 

Myöhään illalla pieni pääskynen lensi avonaisesta ovesta sisään, räystäspääsky. Se sirkutti iloisesti ja kasvoi sitten jättiläispääskyseksi. Se antoi kaapinhellalla asuvien undulaattien tulla tunnustelemaan itseään. Undulaatit katsoivat minua kysyvästi ja sanoivat sitten yhteen ääneen: ”Trastui tavarits.”

Ne naurahtivat vienosti ja hävisivät sitten kaikki illan viileyteen.

Menin illalla rauhassa nukkumaan.

 

Papat

 

Papat olivat saaneet luodinreikiä päähänsä, mutta säilyneet silti aina hengissä. He imeskelivät rauhallisesti anispastilleja ja Sisua ja tunsivat itsensä vanhoiksi ja väsyneiksi kaikenlaisen arvohössötyksen edessä. Eivät he enää jaksaneet seurata sitä, miten Kekkosta talutettiin ja Koivisto nousi valtaan. Heillä oli Mannerheim ja ritarit ja kolmannen ritarikunnan ruusut ja vääpelit ja kirkkaat luuydinsilmät ja kaikkea sellaista, mistä nuoret keimailevat naiset ja miehet eivät uskaltaneet unelmoidakaan.

 

Jostakin heidän kuitenkin täytyi kaivaa elämänilonsa ja se löytyi vihreistä sarkahousuista ja mummon leipomasta pullasta ja kärpäsistä, joita oli mukava hätistellä ulos keittiön pöydän ääreltä. Ruokavirsi soi heidän mielissään, kun he kuuntelivat hiljaisina itkevää huilua ja juoksevien askelten ääni sai heidät valppaiksi ja heidän korvansa hörölleen. Heille laulettiin Veteraanien iltahuutoa ja lumi narskui heidän sotilassaappaiden alla, kun he nousivat Karjalasta maihinnousuun ja Viipurin ovet sulkeutuivat alta aikayksikön, kun puna-armeija juoksi vihreissä puvuissaan huutaen. Se ei ollut suomea, ei saksaa, se oli venäjää, jota oli vaikea ymmärtää, samoin sitä, että he tulivat tänne ja alkoivat ampua ilmakivääreillä ja kaikenlaisilla pienillä ja keskisuurilla tykeillä ja sitten lopulta raskaan sarjan rynnäkkökivääreillä ja miinoilla ja kaikilla, joista lähti hirveä ääni.

 

Mies, joka kadotti itsensä

 

Päivällä luin tarinan Miehestä, jonka suolakeksit olivat päässeet loppumaan. Kaapissa ei ollut enää kerrassaan mitään. Hän katseli tyhjiä purkkejaan ja huhuili niihin ja toivoi jonkun kuulevan – ainakin alakerran muorin. Hän ei ollut käynyt kaupassa moneen vuoteen. Suoraan sanottuna hän ei uskaltanut poistua kotoaan, hän pelkäsi vieraiden miesten käyvän kimppuunsa. Tai ehkä eniten hän pelkäsikin naisia, pieniä, leveälahkeisia naisia, jotka saattoivat tulla kulman takaa ja avata suunsa juuri oikeaan aikaan. Hän pelkäsi tulevansa näkyväksi, nähdyksi. Hän halusi olla piilossa, näkymättömissä kaikilta katseilta ja kyselyiltä, joihin hän oli niin loputtoman väsynyt.

 

Hän oli kadottanut passinsa jo lentokentällä juuri ennen kuin vastaanottovirkailijat olivat ehtineet tarttua häntä jaloista raahatakseen hänet läpi rautaporttien ja sokkeloisten käytävien suuren istuntosalin eteen, kiharapäisen tuomarin eteen. Ennen hän oli luullut niitä olevan vain Aku Ankassa, mutta viime aikoina hän oli tajunnut, että jostakinhan Walt Disneynkin oli täytynyt nuo hahmot ottaa ja löytänyt kuin löytänytkin niille todellisen kaikupohjan oikeussalista, jonne oli tahtomattaan joutunut vuonna 1967. Hänet oli viety suuren tuomarin eteen ja kuulusteltu jäätävällä äänellä, mitä hän oli tehnyt. Olisiko hän valmis kieltämään tai myöntämään asian. Hän ei ollut osannut puhua mitään. Häntä syytettiin lenkkarivarkaudesta ja myös niiden nauhojen pahoinpitelystä. Järjetöntä, hän oli ajatellut, mutta ei ollut uskaltanut sanoa mitään ääneen. Viereisessä salissa oli ratkottu jotain riitaa aviopuolisoiden välillä ja hän oli pysähtynyt kuulemaan, kuinka mies ja nainen huusivat raivoissaan toisilleen. On se tuokin hoitoa, hän oli pudistanut päätään itsekseen.

 

Hän oli selvinnyt kuin ihmeen kaupalla tapauksesta rangaistuksitta ja päässyt jatkamaan matkaa eteenpäin. Nyt hän juhlisti toisinaan päiviään kaupasta ostetulla sitruunankakkuviipaleella tumman kahvin kera. Arkisin hän söi juustoa ja leipää ja käveli mahonginvärisissä kengissään kaupungin ainoassa puistossa ja kuvitteli, miten olisi käynyt, jos hänet olisi rangaistu tuolloin. Hän olisi edelleen Amerikassa ja söisi hampurilaisia ja ranskalaisia ja joisi Coca-Colaa täysin siemauksin. Hän olisi yksinäinen lapsi aina. Hän jäisi historian kirjoihin vain siihen tuomioistuimeen.

 

 

 

Seinäjoki

 

Juoksuhaudantiellä palelee niin kovasti. Vedän peiton korviini ja katselen kattoa, jossa tähdet asuvat. Juoksevien lasten ääni saa minut mekastamaan aina ennen kuin saavumme rautatieasemalle. ”Saavumme hetken kuluttua Seinäjoelle.” Seinäjoki on minulle rautatieasema. Pieni pala kaupunkia, jossa kävelee ihmisiä. Olen verkon silmässä kala ja istun Seinäjoen asemalla ja puren purkkaa ja kuvittelen olevani tunnettu näyttelijätär valkoisessa kettupuuhkassa. Kuvittelen ehtiväni junaan Seinäjoen asemalla. Hörpin kahvia pahvimukista ja syön patonkia, nieleksin sen väärään kurkkuun, kun juoksen junan perässä, joka lähti jo. Olen edelleen Seinäjoen asemalla.

 

Tyhjyys

 

Nainen nousi vuoteesta nopeasti. Hän kietoi samettisen aamutakkinsa tiukemmin ympärilleen. Moldau soi hänen korvissaan, kun hän käveli nopeasti laskusillalle ja tarttui tikariin, joka oli hänen vuoteensa alla. Hänen oli ehdittävä leikkaamaan nauha itsensä ja laivan väliltä. Hän itki hieman, osaksi itsesäälistä, osaksi sisäisen tunteen pakosta. Hän ei tuntenut itseään enää. Hän tunti itsensä niin pieneksi miehen rinnalla ja niin kai se täytyi ollakin. Vesi näytti aivan violeteilta, kun hän kumartui sen puoleen ja kauhoi sitä suuhunsa. Hänen oli nälkä ja jano. Hän kaipasi uutta sivua elämäänsä ja kaipasi kaikkea sitä, mitä oli Italian matkallaan nähnyt. Sitä miestä, joka oli pukeutunut Danteksi ja seisoi Danten museon edessä lukien noita kuolemattomia säkeitä turistien iloksi. Naisen nähdessään hän oli ottanut kauhean irvistysilmeen. Museossa naisen oli pakko katsoa salaa häntä ikkunasta. Miehellä oli kapeat kädet.

 

Tuuli

 

Tuuli tuli kaupunkiin ennalta arvaamattomassa asussa. Sen hiukset olivat kullanväristä sifonkia ja se lauloi mennessään kaikenlaisia lauluja maan ja taivaan väliltä. Nojasin puolapuihin ja katselin, kun pillipiipari roikkui katosta renkaissa, jotka heiluivat edestakaisin. Nousin häntä vastaan ja tajusin, etten ehtisi millään seuraavaan junaan. Nousin puolapuita pitkin ylöspäin ja tajusin tulleeni määränpäähän. Huusin nimeäsi, mutten kuullut mitään vastausta mistään. Lähdin kävelemään pitkin sumuista peltoa. Se edessä häämötti mökki, jonka portailla seisoi joku. Se saattoi olla äiti tai isä, en ollut asiasta aivan varma. Juoksin läpi pellon ja tartuin siihen kankaaseen, joka oli ripustettu pellon ylle. Tajusin, etten ehtisi millään ajoissa.